Pidin silti meiningistä, sillä ihmiset olivat täälläkin erittäin ystävällisiä ja nähtävyydet sekä maisemat maistuivat. Ja se ruoka! En syönyt koko aikana oikeastaan mitään muuta kuin BBQ-possua ja vieläkin alkaa kuola valua, kun muistelen niitä makuja. Erityismaininta tässä kategoriassa menee Memphisin keskustan sivukujalta, Rendezvous alleyltä, löytyvälle Charlie Vergos Rendezvous - ravintolalle. Mesta sijaitsee epämääräisellä pikkukadulla ja äkkiseltään luulisi, että siellä myydään jotain ihan muuta kuin loistavaa ruokaa. Kukaan lihansyöjä ei tuolta kuitenkaan lähde nälkäisenä, sillä ruoka ja ilmapiiri todellakin hakevat vertaistaan. Ylipäätänsä ruoka oli kaikkialla loistavaa. Ei siinä toisaalta voi mennä pahasti vikaan, jos kypsyttää lihaa hitaasti savustaen ja hioo taitojaan vuosikausia, kuten useimmat paikat joissa kävimme.
Nashvillessä poikkesin Johnny Cash - museossa. Paikka oli kompaktin kokoinen ja täynnä levyjä, esiintymisasuja, soittimia ja Cashin perheen henkilökohtaisia tavaroita. Muutamassa huoneessa pyöri videoita ja olipa esillä mm. joidenkin Cashin tunnetuimpien hittien alkuperäisiä sanoituksiakin. Oli jännä tunne katsella Folsom prison bluesin sanoja ja Cashin käsin raapustamia korjauksia tekstiin samalla, kun itse biisi soi mielessä. Käytin museoon noin puolitoista tuntia ja sisäänpääsyyn 15 taalaa. Mielestäni hyvä diili.
Man in Blackin museo ei kuitenkaan ollut mitään Kuninkaan kotitalon rinnalla. En kutsu Gracelandiä kartanoksi tai linnaksi, sillä itse talo oli loppujen lopuksi ihan järkevän kokoinen. Kohteeseen tutustuminen sai lisähaastetta Memphisiin iskeneiden rankkasateiden takia. Osa kaupungista vastaanotti 15 cm vettä yhden aamupäivän aikana ja tulviahan siitä seurasi. Aluksi vähän naureskelimme, kun Leenan iPhoneen tuli pari varoitusta "flashfloodista". Päästyämme Gracelandin parkkipaikalle huomasimme, että veden pinta alkoi nousta muutaman auton maavaran yli ja enää ei hymyilyttänyt. Parkkeerasimme oman automme parkkipaikan korkeimpaan kohtaan ja sisään kävellessämme huomasimme parin auton ja yhden aika kivan harrikan jäävän uppeluksiin. Lähtiessämme harrikkaa jo vietiinkin hinausautolla pois, vaikka ystävällisinä turisteina kerroimmekin henkilökunnalle ongelmasta ajoissa..
Rankkasade unohtui nopeasti, kun saimme kouriimme iPadit ja kuulokkeet korville. Paikkoihin tutustumisessa nimittäin auttoi ensimmäinen kohtaamani toimiva virtuaaliesittely. Oli mukavaa kuunnella näyttelijä John Stamosin ääntä ja katsella kuvia ja videoita Elviksen elämästä samalla, kun käveli ympäri tiluksia. Välillä äänessä oli myös Elviksen tytär Lisa Marie, joka kertoili omia lapsuusmuistojaan paikoin varsin koskettavasti.
Talo oli hieno, vaikka välillä tietysti mentiin vahvasti campin puolelle - mitä toisaalta voi odottaa mieheltä, jonka lempinimi on Kuningas ja joka sai kaiken jo parikymppisenä! Pidin erityisesti biljardihuoneesta, joka oli päällystetty katosta lattiaan kankailla, sekä loistavan 50-lukulaisesta mediahuoneesta. Tuo leffahuone oli kyllä monine telkkareineen, stereoineen, valkokankaineen ja baaritiskeineen kaikkien miesluolien esi-isä!
Ostimme onneksi Platinum+Airplanes liput, vaikka aluksi mietimmekin onko lisäpanostuksessa järkeä. Lipuille kertyi hintaa 42 dollaria/nenä, mutta ostos ei kaduta yhtään. Elviksen kotitalon lisäksi pääsimme nimittäin käymään Kuninkaan kahdessa yksityiskoneessa sekä automuseossa. Lentokoneista suurempi piti sisällään sohvaryhmiä, nojatuoleja, vaatehuoneita, makuuhuoneen ja tietysti pari hieman normaalia lentokoneen vessaa (aka. matka-arkku) siistimpää toilettia kultaisine lavuaareineen. Koneen läpi pääsi kulkemaan ja vaikka tarkempaan paikkojen tutkimiseen ei ollut mahdollisuutta kiitos takaa rynnivien eläkeläisten, sai Elviksen pitkän matkan "keikkabussiin" ihan hyvän tuntuman. Vähän toista kuin pakettiauton takaosassa lymyily! Toinen kone oli pienempi jetti, aikalailla saman oloinen kuin raharikkaiden nykyäänkin suosimat Learjetit. Pienempään koneeseen pääsi kurkistamaan vain ovelta, mutta melko siistiltä kulkineelta sekin vaikutti.
Elvis omisti elämänsä aikana satoja autoja. Hän vaihteli autoja lennosta, kun näki jonkun kiinnostavan menopelin ja toisaalta taas tilaili joskus uutuusmalleja suoraan tehtaalta. Elvis myös lahjoitteli autoja suht hövelisti, antaen esim. pränikän Cadillacin köyhälle mummelille kysymättä omistiko tämä edes ajokorttia. Elvis antoi runsaasti autoja (ja rahaa) myös perheelleen ja lähipiirilleen. Ei siis liene ihme, että netissä on myynnissä paljon aitoja"Elviksen vanhoja" autoja, olkoonkin että kaikilla hän ei itse koskaan ajanut. Automuseo oli sinällään hieno, sillä ei autojen ystävä voi olla arvostamatta paikkaa, jossa on saman katon alla mm. pari Rollsia, SL mersu, Ferrari, uskomattomia Cadillacejä ja muutama harrikka. Niin ja Golf-kärryjä, trikejä, moottorikelkkoja sekä mikroautoja. Elvis tosiaan tuntui pitäneen lähes kaikesta moottorilla kulkevasta ja kalusto oli sen mukaista. Kuulemma joskus Kuningas johdatti ystäväjoukkonsa golf-kärryletkassa ulos Gracelandista ja Memphisiin johtavalle tielle. Jostain syystä poliisin kanssa ei koskaan ollut ongelmia.. Museo oli siis hieno, mutta en kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen. Ehkäpä odotin hieman isompaa kokoelmaa. Tuollaisenaan museon kiersi puolessa tunnissa. Pääsylippuumme sisältyi vaikka mitä muitakin osioita, kuten studiovierailua ja valokuvanäyttelyitä, mutta päätimme, että oli aika vaihtaa maisemaa.
Memphisistä suuntasimme kohti Arkansaan osavaltion pääkaupunkia Little Rockia. Tuo Bill Clintonin kotikaupunkinakin tunnettu paikka ei tarjonnut oikein muuta kuin yösijan. Niin ja matkan halvinta bensaa! 86 oktaaninen regular maksoi 2,99 dollaria/gallona eli noin 60 eurosenttiä/litra. 3.6 litraisella V6:lla ajelu ei yhtäkkiä tunnukaan niin pahalta edes pitkän matkan kulkijasta, kun menoveden hinta on kohdillaan. Little Rockista ajoimme Teksasin puolelle Oklahomaan. Osavaltioiden rajalla maisema muuttui isoksi Pohjanmaaksi. Kaikki oli tasaista ja vettä ei näkynyt missään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään hiekkaerämaa vaan enemmänkin ruohikon ja peltojen täyttämä viheriö. Välillä maisemaa rikkoivat kymmenet ja taas kymmenet tuulivoimalat. Jännä muuten, että USA:n öljystä suuren osan omistava Teksas panostaa tuulivoimaan, mutta Suomessa se ei vaan kannatta..
Oklahomakin oli lähinnä yhden yön juttu, mutta kävimme kuitenkin vilkaisemassa Leenan jostain keksimän ison maitopullon ja kultaisen kupolin. En tiedä mitä ne tarkemmin olivat, mutta niiden etsintä innoitti minut googlaamaan maailman suurimman lankakerän sijainnin. Harmi kun ei osunut reitille. Laitoimme Dannyn soimaan ja jatkoimme Amarilloon.
Seuraava pysähdys oli suunniteltu kaksipäiväiseksi ja ajatus autosta eroon pääsemisestä tuntui hienolta. Ajatuksissamme Amarillo oli siisti länkkärikaupunki ja odotimme sitä innolla. Tästä syystä olimmekin varanneet tähän kohteeseen kaksi päivää ja jättäneet Santa Fehen yhden yön. Tämä osoittautui kuitenkin virhearvioksi sillä Amarillo oli tasan samanlainen kuin muutkin eteläisen USA:n isot kaupungit. Varsinaista keskustaa ei ole ja "kunnon ihmiset" asuvat lähiöissä. Toki downtown löytyy, mutta siellä ei ole juuri mitään muuta kuin panttilainaamoita ja pikaruokaravintoloita.
Elvis omisti elämänsä aikana satoja autoja. Hän vaihteli autoja lennosta, kun näki jonkun kiinnostavan menopelin ja toisaalta taas tilaili joskus uutuusmalleja suoraan tehtaalta. Elvis myös lahjoitteli autoja suht hövelisti, antaen esim. pränikän Cadillacin köyhälle mummelille kysymättä omistiko tämä edes ajokorttia. Elvis antoi runsaasti autoja (ja rahaa) myös perheelleen ja lähipiirilleen. Ei siis liene ihme, että netissä on myynnissä paljon aitoja"Elviksen vanhoja" autoja, olkoonkin että kaikilla hän ei itse koskaan ajanut. Automuseo oli sinällään hieno, sillä ei autojen ystävä voi olla arvostamatta paikkaa, jossa on saman katon alla mm. pari Rollsia, SL mersu, Ferrari, uskomattomia Cadillacejä ja muutama harrikka. Niin ja Golf-kärryjä, trikejä, moottorikelkkoja sekä mikroautoja. Elvis tosiaan tuntui pitäneen lähes kaikesta moottorilla kulkevasta ja kalusto oli sen mukaista. Kuulemma joskus Kuningas johdatti ystäväjoukkonsa golf-kärryletkassa ulos Gracelandista ja Memphisiin johtavalle tielle. Jostain syystä poliisin kanssa ei koskaan ollut ongelmia.. Museo oli siis hieno, mutta en kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen. Ehkäpä odotin hieman isompaa kokoelmaa. Tuollaisenaan museon kiersi puolessa tunnissa. Pääsylippuumme sisältyi vaikka mitä muitakin osioita, kuten studiovierailua ja valokuvanäyttelyitä, mutta päätimme, että oli aika vaihtaa maisemaa.
Memphisistä suuntasimme kohti Arkansaan osavaltion pääkaupunkia Little Rockia. Tuo Bill Clintonin kotikaupunkinakin tunnettu paikka ei tarjonnut oikein muuta kuin yösijan. Niin ja matkan halvinta bensaa! 86 oktaaninen regular maksoi 2,99 dollaria/gallona eli noin 60 eurosenttiä/litra. 3.6 litraisella V6:lla ajelu ei yhtäkkiä tunnukaan niin pahalta edes pitkän matkan kulkijasta, kun menoveden hinta on kohdillaan. Little Rockista ajoimme Teksasin puolelle Oklahomaan. Osavaltioiden rajalla maisema muuttui isoksi Pohjanmaaksi. Kaikki oli tasaista ja vettä ei näkynyt missään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään hiekkaerämaa vaan enemmänkin ruohikon ja peltojen täyttämä viheriö. Välillä maisemaa rikkoivat kymmenet ja taas kymmenet tuulivoimalat. Jännä muuten, että USA:n öljystä suuren osan omistava Teksas panostaa tuulivoimaan, mutta Suomessa se ei vaan kannatta..
Oklahomakin oli lähinnä yhden yön juttu, mutta kävimme kuitenkin vilkaisemassa Leenan jostain keksimän ison maitopullon ja kultaisen kupolin. En tiedä mitä ne tarkemmin olivat, mutta niiden etsintä innoitti minut googlaamaan maailman suurimman lankakerän sijainnin. Harmi kun ei osunut reitille. Laitoimme Dannyn soimaan ja jatkoimme Amarilloon.
Seuraava pysähdys oli suunniteltu kaksipäiväiseksi ja ajatus autosta eroon pääsemisestä tuntui hienolta. Ajatuksissamme Amarillo oli siisti länkkärikaupunki ja odotimme sitä innolla. Tästä syystä olimmekin varanneet tähän kohteeseen kaksi päivää ja jättäneet Santa Fehen yhden yön. Tämä osoittautui kuitenkin virhearvioksi sillä Amarillo oli tasan samanlainen kuin muutkin eteläisen USA:n isot kaupungit. Varsinaista keskustaa ei ole ja "kunnon ihmiset" asuvat lähiöissä. Toki downtown löytyy, mutta siellä ei ole juuri mitään muuta kuin panttilainaamoita ja pikaruokaravintoloita.
Onneksi Amarillon ympäristöstä löytyi pari ihan siistiä nähtävyyttä eli Slug Bug Ranch ja Cadillac Ranch. Jälkimmäinen on aito ja alkuperäinen " taideteos " eli kymmenkunta Cadillacia nokka edellä haudattuna peltoon siten, että peräpää jää ilmaan. Autoja saa myös maalailla mielensä mukaan, eli ne on todellakin spreijattu täyteen. Ihan siisti paikka. Suosittelen menemään auringonlaskun tai - nousun aikaan, niin saa varmasti hienoja kuvia. Slug Bug oli tehty samalla konseptilla, mutta uhreina oli kuplavolkkareita. Tykkäsin kuplapaikasta ehkä enemmän, sillä se oli hylätyn huoltoaseman vieressä ja joka puolella kasvoi villejä auringonkukkia.
Saimme Amarillossa myös uusia ystäviä. Asuimme täälläkin jenkkimallisessa trevellerighetossa. Jenkkien versio eroaa Aasian vastaavista muutamalla olennaisella tavalla. Aasiassa suurkaupungista on varattu pari korttelia 800 kiloisten rinkkojensa alle lyyhistyville hikisille länkkäreille ja palveluina on lähinnä luteisia hostelleja ja marihuanaa. Amerikassa puolestaan pari kilometriä ennen isoa kaupunkia on hotellialue, josta löytyy enemmän tai vähemmän luteisia motelleja. Palveluita tarjoavat KFC, Taco Bell, Wendy'S ja Denny's. Sekä tietty joku geneerinen kiinalainen tai intialainen ravintola, joka näyttää siltä että siellä tarjoillaan puoliraakaa kolibakteeria. Jokainen alue on kaupungista riippumatta toisensa klooni. Huh, onneksi noissa mestoissa ei enää tarvitse viettää kuin maksimissaan pari yötä..mutta niihin ystäviin.
Palasimme öiseltä ravinnonhakumatkalta ja huomasimme motellin pihassa tuuheahäntäisen mirrin. Kohta jostain ryömi esiin pari pentua ja hetken päästä näimme epäillyn isäkissankin. Olimme kohdanneet osan kaupungin lukuisista kulkukissoista. Kävi jotenkin sääliksi, kun pienet kissanpennut kulkivat emonsa perässä roskikselta toiselle etsien syötävää. Jäin pihalle polttelemaan sikaria ja seurasin karvakorvien menoa. Samalla Leena meni huoneeseen etsimään paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen tai vastaavan yhteystietoja. Mietin siinä poltellessani, että noinkohan kissat söisivät juustopitsaa, jos kävisin ostamassa niille hieman iltapalaa. Samassa Leena astui auton avaimet kourassaan ulos ja ilmoitti lähtevänsä ostamaan kissoille ruokaa. Kuulemma pizza oli paska idea. Ostettiin sitten huoltsikalta varmaan kahdella kympillä makkaraa ja kissanruokaa. Yön pimeydessä kissat olivat kuin intialaisia katulapsia ja Leena Äiti Teresa. Jos moinen vertaus sallitaan. Ei varmaan, mutta voi. Emokisu söi suorastaan ahmien ja pikkuruiset pennut seurasivat perässä. Ilmoitimme pesueesta myös löytämäämme eläinsuojeluyhdistykseen, mutta ilmeisesti heillä oli liian kiire postailla söpöjä kuvia facebookkiin, kun eivät ole ehtineet vastaamaan. Noh saivatpa kissat edes parina iltana mahansa täyteen.
Lähtiessämme Amarillosta päätimme käydä läheisessä pannukakkupaikassa aamupalalla. Keilahallin näköisen rakennuksen kyljessä luki vaatimattomasti " Best pancakes in the world " ja ruoka tosiaan oli erinomaista. Tässä vaiheessa tuli myös syötyä reissun ensimmäiset pannarit. Ruokailusta teki kuitenkin mainitsemisen arvoisen blondi tarjoilijatyttö, joka tuli kysymään mitä kieltä puhuimme. Vastattuamme tyttö heitti ylävitoset ja kysyi pidämmekö HIM:stä. Olimme aika suu auki ja tyttö selitti pitävänsä bändistä. Jatkoimme ruokailua ja kirjoitin samalla tytölle pari bändiehdotusta. Lähtiessämme olikin tytön vuoro hämmentyä, kun ojensin hänelle lapun jossa luki Amorphiksen, Sentencedin ja Poison Blackin nimet.
Seuraava kohteemme oli Santa Fe. Kaupunki on yksi jenkkilän vanhimpia ja kaikki uudetkin rakennukset on rakennettu vanhaan pueblo-tyyliin. Kaupungissa oli mukava käydä jo uskomattomien maisemienkin vuoksi, sillä New Mexicoon saavuttuamme tasamaa muuttui ensin kumpuilevaksi ja lopulta vehreäksi vuoristoksi. Todella hienoa seutua! Itse Santa Fe on sinällään kauhea turistirysä, mutta varsin kaunis ja viihtyisä sellainen. Ruoka oli loistavaa, sillä sekä illallisen tarjonnut Shed niminen ravintola, että aamupalan valmistanut keskustan tortillakoju ylittivät odotuksemme. Reissun parasta meksikolaista! Kaupungin lähistöllä olisi ollut paljon mahtavia ulkoilu - ja näköalareittejä, mutta valitettavasti aikataulu ei nyt antanut niille myöten.
Seuraavaksi on aika kohdata vanha viholliseni Flagstaff, sillä matkamme jatkuu kohti Grand Canyonia. Edellisellä kerralla kohtaamiseen mahtui paljon vihaa ja kyyneliä sekä pari pois hinattua vuokra-autoa. Ehkäpä tällä kertaa kaikki menee paremmin tai vaihtoehtoisesti katselen pari päivää myöhemmin taustapeilistä heijastuvaa liekkimerta...
Seuraavaksi on aika kohdata vanha viholliseni Flagstaff, sillä matkamme jatkuu kohti Grand Canyonia. Edellisellä kerralla kohtaamiseen mahtui paljon vihaa ja kyyneliä sekä pari pois hinattua vuokra-autoa. Ehkäpä tällä kertaa kaikki menee paremmin tai vaihtoehtoisesti katselen pari päivää myöhemmin taustapeilistä heijastuvaa liekkimerta...
-V
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti